Personal Trainerin tyttöystävänä

”Kuuluuko toi sun ruokavalioon?”
 
”Miksi teet noin isoilla painoilla?”
 
”Kyllähän sä nyt tolla painolla pystyt tekemään!
 
Provosoivia lauseita, jotka olen kaikki kuullut monet monet kerran. Sitä voisi kuvitella, että olen maailman onnekkain tyttö, kun oma mies toimii valmentajana (ja niinhän tietysti olen), mutta toisaalta tällänen ratkaisu voi olla myös se kaikista huonoin ja en ihmettele, että moni tälläinen suhde onkin päätynyt eroon. 
 
Jokainen vaimo tai tyttöystävä haluaisi varmasti olla oman miehen silmissä se kaikista kivoin ja kiinnostavin. Ja niin haluan myös minä olla ja nyt puhun treenaamisesta. Salilla treenaavat tietävät varmasti sen tunteen, kun on sellainen päivä, että haluaa vain laittaa musan täysille, kuulokkeet korviin ja vain treenata ja saada kaikki ajatukset muualle. Minullakin on usein tälläinen fiilis, kun haluan vain treenata fiiliksen mukaan ja ehkä samalla purkaa jotain negatiivisia tunteita painoihin. Sitten tunnen selässä sen tuijotuksen ja hetken päästä joku koputtaa olkapäälle ja pyytää ottamaan kuulokkeet pois. Ilmeeni tossa tilanteessa on varmasti joka kerta yhtä ”innostunut”. Mieheni alkaa saman tien kiehumaan raivosta, koska olen ollut niin ”innostunut” jo aika monta kertaa 😉 
 
Sitten aletaan neuvoa, miten pitää tehdä, millä painoilla ja toi asentokin oli nyt ihan muuta, kun viime viikolla.” 
 
Alkaa suoraan sanottuna raivostuttaa. Miksi pitää tulla häiritsemään treenejä ja huomauttelemaan asioista. Tulee olo, että olen ihan huono, kun tämä sama kyykky ei vieläkään, onnistu, niin kuin pitää. Liian monta kertaa otan tälläiset tilanteet liian henkilökohtaisesti ja tuntuu, että siinä arvostellaan jotain ihan muuta, kun mun treenejä. Olen myös aika vahva persoona ja helposti otan tässä tilanteessa liikaa tunteita mukaan. Valmentaja ei ole enää pt, vaan oma poikaystävä. Voin ihan rehellisesti sanoen paljastaa, että monet kerrat on näistä tilanteista muodostunut kunnon riita ja hyvä ettei mieheni ole kävellyt salin ovista pihalle.
 
 
 
Tosiasiassahan: tässä tilanteessa ei ole tippaakaan arvostelua, vaan treeneistäni ja kehityksestäni kiinnostunut valmentaja haluaa neuvoa tekemään ne pienetkin asiat vielä paremmin, kun aiemmin. Treenaamme yleensä mieheni kanssa samaan aikaan aikaisin aamusta ja vaikka minusta ei siltä tunnu, niin mieheni valvoo koko ajan, että teen kaikki liikkeet puhtaasti. Kenellä muulla on oikeasti joka ikisessä treenissä valmentaja läsnä? Vaikka Andone ei suoranaisesti ohjaa minua, niin tavallaan olen pt-tapaamisella joka ikisessä treenissä. Jos tarvitsen jotain apua, voin pyytää ja Andone on niin kohtelias, että auttaa minua silläkin uhalla, että hänen omat treenit kärsii. En olisi ikinä oppinut treenaamaan niin puhtaasti ja kehittävästi ilman tätä jatkuvaa tuijottavaa silmäparia selässä 😉
 
 
”Voi vitsi kun Nutella purkki huutaa kaapissa ja tekis niin mieli salaa ottaa siitä vähän. Ja senhän tietää, miten se yks lusikallinen päättyy.”
 
”Ehkä mä voisin korvata raejuuston tänään Skyrrillä, eihän se nyt oo niin paha”
 
Hahah. Turha yrittää. Olen todennut sen itse, kun olen yrittänyt salaa mennä sinne Nutella purkille tai laittaa sinne kauppakärryyn Skyrriä raejuuston sijaan. Eipä ole kertaakaan vielä onnistunut. Muutaman kerran olen jäänyt kiinni Nutella purkki kädessä tai juuri ketsuppipulloa puristamassa kun Andone tulee paikalle. Äkkiä sellainen pepsodent tekohymy naamalle ja jotain ihme selityksiä kehiin. Ja ärsyttää, kun en saanut edes sitä pientä herkkua tänään. 
 
”Hei Pauliina, mitä tää on? Toi ei todellakaan kuulu sun ruokavalioon. (Laittaa ketsuppipurkin takaisin kaappiin ja jatkaa..) Sä et huijaa tolla ketään muuta kun ittees. Oot säkin kunnon fitness haha…”
 
Monesti en osaa näissä tilanteissa ajatella (taaskaan) järkevästi, vaan alan mielessäni jupista, että eihän tolla miehellä ole mitään oikeutta määrätä syömisiäni ja tekee vielä kaiken niin ärsyttävästi. Ja kyllähän siinä tulee sellainen ”pullukka salaa karkkipussilla” -fiilis, kun jää kiinni ja sekös on vielä syy provosoitua lisää. Mulkoillen syömään sitä samaa ruokaa ilman ketsuppia.
 
Tosiasiassa: Andone tekee mulle karhunpalveluksen näin tehdessään. Meillä oli monesti lapsena kaapissa aina jotain hyvää, keksejä, karjalanpiirakoita joskus jopa ihan suklaata. Ja minulla oli usein tapana mennä salaa sinne kaapille syömään mitä sieltä löytyy. Ja loppujen lopuksihan sen aina muut huomasi, että suklaata ei olekaan enää niin montaa riviä jäljellä. Jos en olisi ollut niin alipainoinen pienenä ja omannut niin yliaktiivisen aineenvaihdunnan, veikkaisin, että olisin ollut aika ylipainoinen.
 
Minusta on tullut todella säännöllinen syöjä Andonen ansiosta. Vartalosta myös huomaa, jos ihminen syö oikein tarpeeksi pitkään ja säännöllisesti. Mun vartalon koostumus onkin muuttunut todella paljon esimerkiksi kun katsoo vuoden tai 1,5 vuotta taaksepäin. Nykyään tunnen itseni urheilulliseksi ja on kivaa, kun lihakset erottuu sopivasti ja jaloissa on sitä lihasta. Se kaikki on säännöllisen syömisen ansiota ja sitä, että useimmiten se Nutella purkki jää sinne hyllyyn. Urheilullinen vartalo ei tulekaan hetkessä ja siksi fitness on elämäntapa, eikä mikään yksi hikinen dieetti.
 
 
 
Nykyään tekee todella harvoin mieli syödä jotain makeaa ja tankkaus/herkuttelupäivien jälkeen kärsin oikeasti ruokakrapulasta, joka saattaa olla päällä vielä maanantainakin, jos tankkauspäivä on ollut lauantaina. Ja oikeasti rakastan syödä puhtaasti ja on ihanaa, kun tuntuu, että kroppa on ”puhdas”, eikä se ole täynnä kaiken maailman lisäaineita. Kroppani ei myöskään siedä liikaa suolaa ja kauhean suolaisen ruuan jälkeen en saa janoa pois pahimmillaan koko päivänä ja tuntuu, että rasva tirisee kasvoista ulos ja olo on todella apea ja nuutunut.
 
Vaikka Andonen puuttuminen ruokailuihin ärsyttääkin, niin se on jopa vielä se tärkeämpi asia, kuin salilla treenaaminen oikein. Ja mielestäni on hyvä joskus kieltää itseltään asioita ja varsinkin ruoka on sellainen asia. Eihän siitä tulisi mitään, jos söisi aina silloin, kun vaan huvittaa. 
 
Personal Trainerin tyttöystävänä ei ole helppoa. Treenien ja ruokailujen lisäksi saa olla aika paljon yksin. Tai joutuu olemaan, riippuu päivästä ;D Andone on melkein kaikki arki-illat salilla ohjaamassa, joten on vähän pakko keksiä omia juttuja, ettei kuole tylsyyteen. Ja onhan se välillä vähän häiritsevää, kun asiakkaista 90 % on naisia 😀 Mutta sitten pitää taas miettiä, että siellä salilla ei ole se oma poikaystävä, vaan ammattitaitoinen personal trainer. 
 
Meille tämä valmennuskuvio toimii nykyään hyvin. Monien riitojen ja erimielisyyksien jälkeen ollaan saavutettu yhteinen sävel, vaikka vieläkään ei ole ihan täydellistä. Itse kuitenkin kehoitan harkitsemaan tarkkaan, jos joku miettii tälläiseen tilanteeseen ryhtymistä. Täytyy sietää todella paljon kritiikkiä omalta kumppaniltaan ja monesti kaikista rakkaimmalta ihmiseltä tulevat arvostelut ovat niitä kaikista pahimpia. Edes jomman kumman pitäisi osata aina joustaa, jos tilanne näyttää pahalta. Itse olen yrittänyt petrata siinä parhaimman mukaan, enkä vieläkään täysin osaa. Onneksi mieheni on kärsivällistä tyyppiä.
 
Huomenna onkin luvassa jännittävä päivä.. Menen sinne työhaastatteluun, josta puhuin aiemmin. Toivottavasti työnkuva vastaa odotuksia ja kaikki menee nappiin. Tämän viikon aikana asiat varmasti selkenee enemmän. 
 
Tässä lopuksi vähän mietittävää: